Mutta muistin, miltä tuntui olla väsynyt.
Olla ylikuormittunut.
Seistä kaupassa viiden dollarin haalari kädessä ja miettiä, olisiko siihen varaa.
Niinpä suljin laatikon.
Toimituskulut oli maksettu.
Ja lähetin sen maailmaan – ilman odotuksia.
Ainoa toivo.
📅 Kuukausia kului. Melkein unohdin.
Elämä jatkui.
Tyttäreni kasvoi.
Laatikko haalistui muistoihin.
Hiljainen osa minusta mietti:
Saiko hän nämä?
Oliko se edes totta?
Mutta sanoin itselleni:
Vaikka eivät olisikaan, nämä vaatteet ovat nyt jonkun hallussa. Ehkä ne toivat lämpöä. Ehkä ne toivat lohtua.
Ja se riitti.
Sitten – lähes vuotta myöhemmin – ovikello soi.
Ei viestiä.
Ei seurantanumeroa.
Pieni paketti saapui ovelleni.
Avasin sen.
Sisällä oli kirje.
Ja valokuvia.
Tyttö – säteilevä, hymyilevä, pyörivä – yllään sama mekko, jonka olin itse viikannut.
Hänen äitinsä kirjoitti:
