Seuraavat viikot olivat vaikeita. Kokouksia. Terapiaistuntoja. Epäilyksen hetkiä. Laura syytti joskus itseään, kuten monet ihmiset pitkittyneen emotionaalisen stressin jälkeen. Mutta hitaasti hän alkoi saada takaisin jotain, jonka hän oli menettänyt – äänensä.
Tuen ja ohjauksen avulla hän oppi ilmaisemaan tarpeitaan, asettamaan rajoja ja pitämään huolta itsestään. Eräänä päivänä hän laittoi keittiön lämmityksen päälle kysymättä keneltäkään. Se oli pieni ele – mutta voimakas.
Daniel yritti ottaa häneen yhteyttä useita kertoja. Kaikki hoidettiin asianmukaisesti. Margaret katosi elämästämme.
Eräänä aamuna, kun istuimme samassa keittiössä juomassa kahvia, Laura katsoi minua ja sanoi:
“Kiitos, ettet katso poispäin.”
Tuo lause on jäänyt mieleeni.
Koska vahinko ei aina johdu äänekkäistä hetkistä. Joskus se piiloutuu rutiinien, hiljaisuuden ja kontrollin taakse. Ja aivan liian usein ihmiset päättävät olla puuttumatta asiaan.
Laura rakentaa parhaillaan uutta elämää itselleen. Kaikki ei suju mutkattomasti. On hyviä ja vaikeita päiviä. Mutta hän on nyt erilainen – rehellisempi, itsevarmempi.
Ja joskus jo pelkkä muutos riittää aloittamaan uuden.
